Tekemällä oppii ... näyttämällä motivoituu!

Tämän viikon motto:

Tekemällä oppii...näyttämällä motivoituu!

Tämähän pitää ehdottomasti paikkansa. Kaikki tietävät, että lapset oppivat parhaiten, kun saavat tehdä itse ja ihan oikeita juttuja omin pehmein, palleroisin sormin. Kun sitten vielä saa tilaisuuden näyttää, mitä on saanut aikaan, innostuu ja motivoituu uuteen opittavaan asiaan. Tämän kaikkein kyynisinkin ja paatuneinkin aikuinen tajuaa.

Päteeköhän tämä blondin kohdalla? Tällä hetkellä on kauhea angsti päällä ja tuntuu siltä, etten pysty edes tekemään, saati näyttämään. Kas kun sattui käymään vanhanaikaisesti...rakennusmateriaalit ovat hiukan päässeet kulahtamaan. En tiedä kehtaako tätä edes kertoa, mutta pikkaisen lisähommaa pamahti kesälle. Nääs ne ihanat ikkunat, jotka ovat talvehtineet vajan seinää vasten, eivät ole tainneet erityisemmin pitää talvehtimispaikastaan. IKKUNAT RUPESIVAT RYTTYILEMÄÄN! Valkoiset pokat eivät ole enää valkoiset. Ne maalit, mitkä jossain vielä ovat jäljellä, ovat muuttuneet ällöttävän harmaapilkullisiksi. Ja kitit...ne ovat rapisseet sieltä täältä kokonaan pois. KITIN KONTIT! Niin, että tässä ovat kasvatusfilosofiset ajatukset tosi tarpeen!

Tekemällä oppii, ettei kannata säilyttää ikkunaruutuja ainakaan kahta talvea ulkona. Mutta minulla ei muutakaan paikkaa niille löytynyt. Mutta ihana Mies näki murheeni ja saattoi kuin saattoikin projektini alkuun. Vapun aikana kaatui koivu, jonka paikalle lasipalatsi kohoaa. Voitteko kuvitella...no tietenkin voitte, juuri siinä mihin pitäisi kaivaa perustuskuoppa, on meidän mökkitontin märin paikka. Vettä riittää ihan lammikoksi asti ja veden alla höllyy metrikaupalla savivelliä, joten blondin ei auta kuin odottaa ja rukoilla auringonpaistetta! 

Ihana Mies ja drum druuuuuui uiiiiiiiiii moottorisahan lupaava laulu.

 

 

 

Nyt kun koivu oli poistunut joukostamme, minäkin pääsin tekemään jotain konkreettista. Etsin olkihattuni talvisäilöstä ja kiinnitin lierin ylös vaaleanpunertavalla ruusulla, puin kumisaappaat jalkaani ja lähdin maanmittaushommiin. (Maanmittaushommissa tulee tietenkin olla lierihattu päässä.) Neljä keppiä seisoo terhakasti paikoillaan ja ohjaa sitten joskus kaivurinkuljettajaa, että kuoppa tulee oikeaan kohtaan, ja että siitä tulee riittävän suuri.

Murheengryynini.

Siinä sitä on raaputettavaa, pestävää, kitattavaa ja maalattavaa.

 

Vappuaattoiltana istuin Kouvolan jäähallissa Miehen ja ystäväpariskunnan kanssa kahvilla ja samalla kuuntelemassa progressiivista heviä, hardcorea ym. tärisyttävää musiikkia. Kahvipöydässähän keskustellaan sivistyneesti...kumma kyllä tämän keskustelun jälkeen äänihuulet valittivat. Pakkoko sitä nyt on mennä varsin keskustelemaan rokkikonserttiin...no tuo on sivuseikka. Juteltiin mm. minun rakennusprojektistani ja jotenkin siinä päähäni pälkähti AJATUS. Älkää naurako siellä! Kyllä blondinkin päähän pälkähtelee...Mies sanoisi tähän, että nimenomaan pälkähtelee. Sain ajatuksen, joka vieläkin virvoittaa (ikkunaruutujen takia) särkynyttä sydäntäni. Minähän tarvitsen lasipalatsiini pariovet. Olen miettinyt ja pähkäillyt, mistä sellaiset löytäisin. Ovien tulee olla ehdottomasti kierrätysmatskua. Ja sitten se pamahti tai pälkähti! Sattuu olemaan eräs rakennus, johon minulla on tunnesiteitä, eräässä kylässä, johon minulla niinikään on tunnesiteitä. Ja sattuu olemaan niin, että tässä rakennuksessa tehdään peruskorjausta ja sattuu olemaan niin, että nimenomaan rakennuksen ovet uusitaan! Voih ja vielä kerran voih...saisinko minä ne ovet, joista olen kulkenut sisään ja ulos ainakin miljoona kertaa kahdeksan vuoden ajan? OI, SAISINKO?

Ai, että helpotti, kun sain vuodattaa kaiken tuon...

nyt on taas motivaatio kohdillaan.

...näyttämällä motivoituu.