Hain vanhempani mökille vilvoittelemaan. Yleensä täällä veden ääressä on helpompi hengittää kuin keskikaupungilla. Tänään oli muutenkin vähemmän helteistä kuin eilen, joka ei muuten mennyt sateetta sekään. Juuri, kun oli Miehen ja minun vuoro päästä saunomaan alkoi taas jytistä ja salamoida. Pelotti, mutta kävin uimassa. Mutta tänään ei ole satanut sitten yösateitten. Äitini toi mukanaan mahtavat raaka-aineet herkkuruokaa varten. Paistetut muikut ovat jotain ...slurps...herkkua.
Ruoan jälkeen yksi jos toinenkin hakeutui vaaka-asentoon ruokaperäsille. Tähän vaaka-asentoon asettautumisessa ei tarvittu vatupassia! Mekin lepäilimme toven, sitten työmaa kutsui. Saimme rakennuksen edistymään tänään ainakin pikkaisen.
Tuli vaan mieleen, että
pitäisikö tästä huvimajan rakennusnäytöksen katsomisesta maksaa huviveroa...entäs huvimajan käytöstä? Ainakin olivat vanhempani hyvin hoitaneet katsomomaksun...tänään he maksoivat muikuilla ja mansikoilla.
Iik! Mikä kauhistuttava mölliäinen onkaan apen kämmenellä. Olen aivan allerginen tuollaisille torakan näköisille otuksille. Tulee mieleen elävästi aika, jolloin asuin vähän aikaa Bangladeshissa. Siellä meillä ihmisillä oli suorastaan sotaisa suhde torakoihin. Kerrankin oli viemäreitä myrkytetty ja tietenkin torakat aivan tunkivat pois viemäreistä sisälle kotiin. Ei siinä auttanut muu kuin seisoa viemäriaukon vieressä kenkä kädessä ja läiskiä olan takaa. Täytyy totuuden nimissä kuitenkin kertoa, että minä pysyin koko ajan kauempana...hyi, niin yököttävää se oli!
Toki siellä oli myös muita hyönteisiä moninkerroin enemmän kuin täällä Koto-Suomessa. Esimerkiksi muurahaiset! Hyvänen aika, miten ne tunkivat joka paikkaan. Hyttysverkko sängyn ympärillä ei välttämättä pelastanut nukkujaa vihaisilta purijoilta...verkko piti tunkea huolellisesti patjan väliin ja silti sängynjalkojen ympärille olisi pitänyt saada vallihauta, johon murkut olisivat hukkuneet. Kävimme leipomosta ostamassa leipää, joka muistutti meikäläistä ranskanleipää. Kotiin päästyämme aloimme pamputtamaan leipiä pöytää vasten, jotta saimme muurahaisarmeijan ulos leivästä! Voitte vaan kuvitella, miltä tuntui, kun myrkyllinen pikkumuurahainen pääsi korvakäytävään ja puri tärykalvoa. Itselleni ei näin käynyt, mutta oli riittävän kurjaa katsoa ystävää, joka hyppi yläpystyyn ja huusi tuskissaan.
Appi palautti mölliäisen takaisin omille kotosijoilleen rantaruohikkoon.
Nyt pitäisi pystyä unohtamaan koko otus...muuten jää uimiset tältä kesältä tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti